Olen ollut uupunut ja toipuminen siitä on vieläkin kesken. Uupumus otti vallan viime vuoden syksyllä. Olin saanut masennusdiagnoosin jo pari vuotta aikaisemmin mutta reippaana tyttönä, vaan jatkoin elämääni normaalisti. Kävin kokopäivätyössä ja lisäksi terapiassa kerran viikossa. Kaikki asiat tuntuivat siltä, että ne oli vaan pakko hoitaa ja oli pakko jaksaa. Myös ne työt. Vapaa-ajalla oli vaikea nauttia mistään, toivoin vain, että tulisi ilta ja pääsisin nukkumaan. Kunnes tuli taas aamu ja suoritin taas ”putkessa” kaikki pakolliset päivän toimet läpi.

Terapian ansiosta olin oppinut hieman tarkastelemaan käyttäytymistäni ulkoapäin. Kuuntelin, miten työkaverini kahvihuoneessa kertoi ”miten eilen kyllä väsytti niin älyttömän paljon etten jaksanut edes laittaa pesukonetta päälle”. Koska hän oli huomattavan yllättynyt tällaisesta väsymyksestä, niin se sai minut miettimään, että eikö se ole normaalia, koska kaikki tekeminen tuntuu minusta tuolta. Samoihin aikoihin taas kahvihuoneessa tapahtuu jotain, mikä hetkeksi saa minut mietteliääksi. Avaan fetaa paketista ja kerron ääneen miten jaksoin eilen pilkkoa salaatin mutten enää jaksanut pilkkoa sitä fetaa ja siksi se täytyy tehdä nyt täällä työpaikalla. Työkaverini kysyi ”kuinka väsynyt oikein olet, ettet sitä jaksanut?” Jotenkin nämä asiat jäivät hautumaan ja tuntuivat merkityksellisiltä ja kerroin niistä terapeutilleni. 
Siinä hetkessä se jaksava ulkokuori vain murtui. Olin niiiin väsynyt. Hän kertoi huolestaan, kun hän on katsonut jo kahden vuoden ajan sitä, että olin vain odottanut nukkumaan menoa ja suositteli, että jäisin töistä kotiin hetkeksi. Kun astuin ulos terapian jälkeen olin todella helpottunut. Minun ei ole pakko enää jaksaa. Tarvitsin jonkun toisen sanomaan sen ääneen ennen kuin pystyin sen itse hyväksymään. Tästä päivästä alkoi useamman kuukauden sairausloma mikä jatkui usean kuukauden osa-sairauslomalla.
Aikaisemmin jos olen jäänyt kipeänä kotiin tai on ollut lomaa, niin tuntui siltä, että on pakko tehdä kotitöitä. Saada jotain aikaiseksi. Tällä kertaa pystyin antamaan itselleni luvan olla suorittamatta yhtään mitään. Vähitellen myös mieheni hyväksyi sen. Taisinkin nukkua lähes kuukauden. Nyt opettelin taas uudestaan, tai luultavasti ensimmäistä kertaa, jaksamiseni rajoja. Edelleen saatan vain hukkua siihen jatkuvaan suorittamiseen enkä huomaa, miten kaikki taas tuntuu pakotetulta ja oikeasti haluaisin vain nukkua. Tämän tunnistamisessa minua onneksi auttaa ammattilaiset ja yritän itse oppia huomaamaan nämä merkit itsetutkiskelulla. 
Nykyään tiedän, että jos toivon jo päivällä pääseväni nukkumaan, niin kaikki ei ole hyvin. Tai jos työpäivän jälkeen en jaksa tehdä enää mitään. Nyt tiedän myös, että on paljon tärkeämpää, että jaksan kotona olla lapsieni kanssa, kun se, että käytän kaikki voimani töissä.
Sen hyväksyminen, etten jaksanutkaan, vaati aivan järjettömän paljon rohkeutta. Mitäköhän kaikki muut ajattelevat? Mutta selvisin, ja olen saanut korvaamatonta tukea työkavereiltani ja läheisiltäni. 
Lähelläni on kuitenkin paljon ihmisiä, joille en ole osannut puhua. Suojamuurini on vaivalla (ja tarkoituksella) rakennettu ja näyttää aina iloisen ja energisen ulkokuoren. Sen raottaminen on pelottavaa. Onkin tärkeää yrittää pitää mielessä kohtaamisissa, että vaikka toinen pysyy kasassa voi silti olla sisältä ihan rikki. Masennus ei aina näy päällepäin. 
Lopuksi haluan linkittää videon: I had a black dog, his name was depression, jonka monet ovat ehkä jo nähneet, mutta joka mielestäni kertoo masennuksesta niin osuvalla tavalla.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *