Jotain tapahtuu, jotain mikä muistuttaa aikaisemmin koetusta traumasta. Se on se tietty tapa miten minulle puhutaan. Kuuntelen, mutta jähmettyneenä pään sisällä huudan APUA! En pysty tähän ja minun on aivan pakko juosta pois! En pysty tähän, en pysty, en pysty!!! Ulkoisesti näytän kuitenkin ihan normaalilta ja pysyn paikallani.

Hetki menee ohi, tukahdutan aikaisemman tunteeni ja keskityn johonkin muuhun.

Voi olla, että päivä on jo vaihtunut, kun alan aistimaan voinnissani muutoksen. Käperryn sisätiloihin. Ruokahalua ei ole. Jos kehtaisin, huuhtaisin ”jättäkää minut rauhaan”. Kun jään yksin, toivottomuus vyöryy ylitseni. ”Ei, ei minulla enää kuulunut olla näin paha olla.” Pelkään etten kestä enää. Pelkään etten selviä. Itken lohduttomasti.

Minua autetaan ymmärtämään tätä. Paljastan asioita lapsuudestani, mitä en ole ikinä kertonut kenellekkään. Ihan tavallisia asioita, mitä sattuu ja tapahtuu, kun on pieni. Pelko on kuitenkin pakottanut minua pitämään kaiken sisälläni.

Minulle kerrotaan, että muutkin kertovat samoja asioita ajatuksistaan ja peloistaan, kun kokevat trauman takauman. Annoin tunteeni tulla näkyviksi ja oloni jo vähän helpottuu. Myöhemmin huomaan, että epätoivo on jo poissa. Selvisin.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *