Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä mitä mietin itsekseni ja minkälaisia tunteita tunnen ajatuksieni takia. Sitten on vielä ne ympärillä olevat ihmiset ja heidän tunteensa.

Perheessämme on neljä henkilöä, joten neljälle tunnetilalle pitäisi löytyä kotonamme tilaa. On selvää, että törmäyksiä tulee. Aikaisemmin tällä viikolla olimme perheenä ruokakaupassa. Vanhin lapsi on pettynyt, kun ei saa haluamaansa eväitä huomiselle rantaretkelle. Muistutan kaupassa miestäni, että söin viimeiset riisikakut, kuten jo mainitsin kotonakin. ”Miksi sinä ne söit?” Ärsyynnyyn, koska kysymys on tyhmä ja ikään kuin minulla ei olisi samanlaista oikeutta syödä riisikakkuja kuin hänellä. Lapsen vinkuminen eväistä jatkuu autossa kotimatkalla ja hermoni kiristyvät. Harmittaa myös, koska ruokakauppaan meni taas hirveästi rahaa, mitä lapsi ei osaa selvästikään arvostaa.

Oma huonotuulisuuteni ja lapsen vinkuminen saa miehenikin ärsyyntyneeksi. Hänen huonotuulisuus kohdistuu lapsiin ja minuun. Seuraan vierestä, miten mieheni valittaa ja valittaa lapsille ja huomaan miten lapset ihan kohta menettävät malttinsa ja alkavat huutamaan tai itkemään. Mietin myös, miten tämänkin pystyisi välttämään. Luultavasti sillä, että mieheni tunnistaisi ärtymyksensä ja menisi hetkeksi rauhoittumaan. Saan myös itse osani. Miestäni ärsyttää se, että paistan pinaattilettuja enkä siksi lähde mukaan kävelylle. Kaikki menevät lopulta tekemään omia puuhiaan ja kaikki kiukku häviää. Voin itse kuitenkin huonosti. Huomaan syyttäväni taas miestäni siitä, että hän sai aiheutettua minulle huonon olon. Jotenkin on helpompi hyväksyä se, että itsekseni voin huonosti, kuin sen että joku meni sen aiheuttamaan. Ehkä hänkin syyttää minua omasta tunnetilastaan?

Nyt huomaan, että omat tunteeni ja ärsyyntymiseni tuntuvat enemmän oikeutetuilta kuin mieheni tunteet. Miksi? Hyväksyn myös lasteni tunteet paremmin. Olen käsittämättömän ylpeä siitä, että he osaavat ilmaista tunteensa. Näyttävät rohkeasti minulle kun ärsyttää, suututtaa tai surettaa. Miten olemme osanneet luoda niin luottavaisen ilmapiirin, että he pystyvät siihen? Omassa lapsuudessani ei tällaista luottamusta ollut.

Ehkä syy siihen, että minun on vaikea hyväksyä mieheni tunteet on se, että aikuisten tunteet näkyvät niin vääristyneenä? Kun olemme surullisia, voi olla että kiukuttelemmme muille. Kun tunnemme epäonnistumista, saatamme syytellä muita. Tällainen toiminta ei synnytä myötätuntoa muissa vaan pahoitamme muidenkin mielen. Olisiko parempi jos osaisimme tunnistaa tunteemme paremmin ja sanoa suoraan, että nyt olen surullinen tai vihainen?

Jos tunteiden jakaminen tuntuu haastavalta yritä sanoa, että ”tänään on vähän huono päivä”. Ehkä toisen on helpompi ymmärtää esimerkiksi hiljaisuutta jos tietää jo etukäteen, ettet ehkä jaksa toimia tänään normaalisti? Spekuloinnit myös siitä johtuuko käyttäytymisesi tästä toisesta jäävät luultavasti pois. Kun olet raottanut hieman jo sisäistä maailmaasi ehkä huomenna pystyisit jo kertomaan mitä tunnet? ”Tänään on vähän huono päivä, koska olen pettynyt.” Kuvittele tilanne, kun työkaverisi kertoisi sinulle tunnetilastaan? Miltä se tuntuisi? Hyväksyisitkö sen? Pystyisikö sinun työkaverisi hyväksymään, että tekisit itse samoin? Olen itse harjoitellut tätä töissä. Ahdistus helpottaa, kun ei tarvitse kantaa kaikkea sisällä. Myös tunne siitä, että tunteeni ovat ihan normaaleja ja usein minua ymmärretään, auttaa hyväksymään ne paremmin. Siihenkään ei mene turhaan energiaa, että esittää että kaikki on hyvin.

Erityisherkkänä tunnen myös toisten tunteet herkästi ja samalla mietin herkästi sitä, että olenko minä syypää toisen tunnetiloille? Koska saatan ahdistuneisuuteen asti välillä miettiä tätä, olen ottanut myös toisen rohkean askeleen kanssakäymisissä. Olen kysynyt suoraan johtuuko toisen tunnetila minusta. Tilanne jännittää, koska mitä jos se olinkin minä? Mutta useimmiten tilanne on kuviteltu ja johtuu epävarmuudestani. Hetkessä kaikki epäilykseni ovat ohi ja voin taas hengittää vapaasti.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *