Olen koko elämäni yrittänyt olla kaikkea muuta kuin herkkä. Kun minua pari vuotta sitten kuvailtiin pieneksi herkäksi linnunpoikaseksi niin suutuin. Elämäntyöni oli mennyt aivan hukkaan, koska herkkyyteni näkyi.

Olin reipas lapsi. En kaivannut paljoakaan vanhempiani, koska olin aina ystävieni kanssa. Olin puhelias ja minulle sattui ja tapahtui kaikenlaista. Luulen, että jossain vaiheessa muutuin. Sisäisesti olin paljon varautuneempi, vetäydyin muista, aloin jännittämään enkä mielelläni puhunut jos ei ollut pakko. Ulkoisesti saatoin kuitenkin toimia niin kuin aikaisemminkin. Sisäinen maailmani ja se, mitä näytin muille oli aikamoisessa ristiriidassa.

Osaan lukea ihmisiä hyvin ja muuttaa omaa käyttäytymistäni sen mukaan. Jokin vaisto kertoo minulle mitä toinen tuntee tai ajattelee. Luulen, että vaistoni on usein myös oikeassa. Tämä vaisto taitaa olla nimeltään erityisherkkyys. Kun erityisherkkyydestä alettiin puhumaan ja se oli todella paljon esillä, se tuntui tutulta. Ei sillä tavalla, että olisin voinut sitä sanoa ääneen. Jonkinlainen aavistus minulla kuitenkin oli siitä, että se saattaisi olla osa minua. Siihen aikaan olin aika sekaisin omista tunnetiloistani ja epätoivoisesti etsin syytä niille. Siksi moitin itseäni myös siitä, että taas löysin mukamas jonkun uuden ”diagnoosin” enkä siksi uskonut, että erityisherkkyys varmasti selitti myös omia piirteitäni. Kunnes terapeuttini alkoi puhumaan herkkyydestäni.

Uskon, että olen oppinut herkäksi ja siksi epäillyt erityisherkkyyttäni. En luultavasti vauvana ole käyttäytynyt kuin erityisherkkä. Kun lähipiirissä on arvaamaton ihminen, jonka tunnetiloja kannattaa koko ajan pitää silmällä, olen oppinut lukemaan ihmisiä aika hyvin suojellakseen itseäni. Terapeuttini kysyi, että mitä eroa sillä on? Ehkä sillä ei olekaan. Toisaalta en ole varma siitäkään onko muistoni lapsuuteni luonteenpiirteistäni todellisia vai vain niitä mitä arvostettiin ja mistä puhutaan. Herkkää puoltani ei olla huomattu ja siksi minäkin olen päättänyt pitää sen piilossa.

Vaikeinta on ollut pidättää kyyneleitä. Olen herkkä itkemään. Itken esimerkiksi elokuvissa ja liikutun herkästi. Kyyneleet kihoavat silmiini myös onnesta. Toistuvia kertoja minua on kuitenkin käsketty lopettamaan itkeminen.

Pelkäsin lapsena konflikteja ja edelleen tunnen oloni erittäin epämukavaksi tilanteessa, missä ollaan erimieltä asioista. Tässäkin tarvitaan jatkuvaa kontrollia ympärillä olevista ihmisistä ja koko ajan läsnä on pelko siitä, että ilmapiiri muuttuu huonoksi. Oma ääneni ei koskaan päässyt esille, koska tavoitteenani oli pitää kaikki tyytyväisinä ja rauhallisina. Oli kannattavaa muuttua näkymättömäksi seurailijaksi.

Luonto on jo lapsena merkinnyt minulle paljon. Herkkyyteni vuoksi saan siitä hirveästi energiaa kaikilla aisteillani. Haluan myös uskoa, että luontoon, etenkin metsään, kätkeytyy jotain erityistä.

Rakastan lukemista ja lauseita. Vihkoni oli nuoruudessa täynnä laulujen sanoituksia, jotka merkitsivät minulle paljon.

Erityisherkkyys tekee minusta kuitenkin myös erityisen. Erityisherkkä tuntee kaikki tunteet voimakkaina. Kun olen onnellinen kuplii se sisälläni enkä melkein tiedä miten päin olla. Näen kauneutta kaikkialla ja saan lohtua kauniista tekstistä tai laulusta. Olen idearikas ja keksin nopeasti ratkaisuja ongelmiin. Tulen helposti toimeen ihmisten kanssa. Saan helposti syvällisiä ystävyyssuhteita. Olen hyvä lapsien ja eläinten kanssa.

Vaikka nykyään tiedostan herkkyyteni on minun silti vaikea pitää itsestäni huolta sen vaatimalla tavalla. Herkkyyden hyväksyminen on myös edelleen vaikeaa.

Tunnistatko itsesi tekstistäni? Lukisin mielelläni ajatuksistasi. Voit kommentoida alle 👇🏻 Jos pidit kirjoituksesta olisin kiitollinen jos jaat sitä eteenpäin, kiitos! 💗

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *