Blogissa on ollut hetken hiljaista. Tähän ei periaatteessa ole ollut mitään erityistä syytä. Kaikki muut elämän osa-alueet ovat ehkä vain viime aikoina vaatineet enemmän, enkä ole ehtinyt kirjoittamaan.

Tauon vuoksi ja löytääkseni taas inspiraation kirjoittamiselle, olen miettinyt mihin suuntaan haluan tätä blogia viedä. Aikaisemmin halusin selkeän aiheen. Nyt luulen, että on parempi kirjoittaa tunteella. Kirjoittaa sen hetkisistä ajatuksistani. Blogi on vasta nuori, joten selkeä suunta muotoutuu ehkä ajan kanssa.

Tänään haluan kirjoittaa näin:

Lukeminen on ehkä parasta mitä tiedän. Rakastan sanoja, lauseita ja tarinoita. Lukiessani toisen tarinaa mietin usein omaani. Oma tarinani ei ole minulle hirveän mieluinen. Se on surullinen ja tylsä. Jotenkin eloton. Nykyään tiedän ettei se ole oma vikani ja että voisin vaikuttaa siihen miten tarinani tästä jatkuu.

Tunnen jo ahdistuksen rinnassani, koska oman suunnan löytäminen tuntuu vielä liian raskaalta. Minulla on kuitenkin jo aavistus siitä, mikä tuntuu jo hyvältä alulta.

Rakastan sitä miltä kirja tuntuu käsissäni, miltä sivujen kääntäminen kuulostaa ja miten näen kirjan etenevän sen välissä olevasta kirjanmerkistä. Samaa iloa tuo kaunis vihko, hyvä kynä ja kirjoittamani sanat sivujen riveillä.

Olen usein miettinyt, että pystyisinkö kirjoittamaan niin, että muut haluaisivat lukea tekstiäni. Tämä ajatus on kuitenkin estänyt minua kirjoittamasta. Luultavasti en kirjoittaisi tarpeeksi hyvin ja kirjoitusvirheet hyppisivät kaikkien silmille. Nyt kuitenkin tunnen, että tämä on asia mitä haluan tehdä. Kun ajattelen, ihmettelen tai oivallan, haluan jakaa sen. Haluan tämän olevan osa tarinaani.

Suurin saavutus olisi se, että minun sanani saisivat aikaan jotain toisessa ihmisessä. Se, että sanoillani olisi jokin merkitys. En ole kuitenkaan itse mitenkään erikoinen, eikä näin ollen sananikaan. Oikeastaan uskon, että meissä kaikissa on voima tuoda syvyyttä ja tarkoitusta toisen elämään jos jaamme omaamme.

Tänään omat mietteeni ovat olleet siinä, miten päädymme tiettyihin valintoihin elämässämme. Teemmekö päätöksen itseämme vai muita varten? Onko valinta järkevä vain tuntuuko se aidosti oikealta? Mistä tietää valitseeko oikean suhteen, oikean työpaikan tai elämälleen oikean päämäärän?

Rachel Brathen kirjoittaa kirjassaan To Love and Let Go, että tekee päätöksensä niiden sydämellisyyden mukaan (käänsin tämän vapaasti sanasta kärleksfull). Kumpi valinta on sydämellisempi? Pidän tästä. Sydämellisyydessä on tulkinnan varaa ja se kuvastaa luultavasti eri ihmiselle eri asioita. Luulen, että sydämellisyys on kuitenkin tulkinnasta riippumatta aina jotain mitä tarvitsemme. On aina hyvä idea kulkea sydämellisyyttä kohti.

Ennen kuin kuulen oman ääneni selkeämmin, pidän tämän mielessäni.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *