Olen elänyt lähes koko elämäni muiden mielipiteiden ja odotusten mukaan (luultavasti toistan itseäni). Olen noin kolmen vuoden ajan tehnyt paljon (tai jonkin verran) tämän asian eteen töitä ja löytänyt paremmin omat arvoni. Olen hyväksynyt, että voin olla erilainen kuin muut ja että voin olla kiinnostunut eri asioista. Vähitellen alan myös pitämään näistä puolista itsessäni. Kyse on aika isosta muutoksesta minuudessa ja tuntuu selvältä, että se vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Silti olen itse, ja kuullut muidenkin olevan, yllättyneitä siitä, että ote lipsuu niistä ihmissuhteista, jotka ovat joskus olleet niin hirveän tärkeitä. Tähän liittyy myös valtava irti päästämisen vaikeus. Ehkä mietin liian herkästi, että muodostunut rako ystävyyden välillä on minun vikani; minussa on jokin vika ja minun pitäisi kuroa rakoa umpeen kaikin keinoin. Vaikka oikeastaan on täysin luonnollista, ettei kukaan ole enää sama ihminen tai samassa elämäntilanteessa, kun esimerkiksi teini-iässä.

Vaikka nämä ystävyyssuhteet eivät pysyneet niin vahvoina, kun toivoin, on niiden merkitys kuitenkin ollut äärimmäisen tärkeä. Sydämeni pakahtuu ja silmäni täyttyvät kyynelistä, kun kirjoitan ja mietin tätä. Ne kaikki muistot, yhteenkuuluvuus ja tuki mitä olen saanut ehkä elämäni vaikeimpina vuosina, on ollut minulle todella arvokasta. Ehkä tunsin ulkopuolisuutta ja epävarmuutta, pelkäsin menettämistä niin, että olin aina mieliksi vasten omia arvojani, mutta se, että kuuluin johonkin, oli silloin tarpeeksi.

Ikää minulla on nyt hiukan yli kolmekymmentä ja katsellessani ympärilleni näen, että tässä iässä ollaan jonkinlaisessa taite kohdassa. Nyt on aika pysähtyä ja miettiä omaa elämää. Usean se näyttäisi ajavan jonkinlaiseen synkkyyteen. Onko kyse siitä, että olemme lama-ajan lapsia vai toistuuko tämä myös muissa ikäluokissa? Kun kuljemme tässä synkkyydessä, on tärkein oppimme, että tarvitsemme muutosta. Kun lopulta löydämme oman äänemme, voimme löytää oikean suunnan kohti kaipaamamme muutosta. Muutos voi käsittää hirveän monia asioita mutta omalla kohdallani yksi tärkein asia on ihmissuhteeni.

Suurimman parannuksen ihmissuhteisiini teki muutokset omissa uskomuksissani. Minun äänelläni ja mielipiteelläni on myös merkitystä eikä kaikkea kannata ottaa henkilökohtaisesti. Tämä muutos minussa ei kuitenkaan tuonut kaipaamaani muutosta kaikkiin ihmissuhteisiin. On vaikea oivaltaa, mikä oikeastaan jää puuttumaan. Jossain vaiheessa ymmärsin, että tavoittelin rakastamiani syvällisiä keskusteluja enkä kaikkien kanssa saavuttanut niitä.

Tiedostan myös sen, että lähelleni on ehkä helppo päästä mutta siellä pysyminen on vaikeaa. Kun synkkyys peittää minut alleen katoan. Olen rakentanut tähänastisen elämäni niin että se on mahdollista. Joskus luulen, että yksinäisyys on minulle paras paikka. Siellä olen turvassa eikä kukaan voi satuttaa minua. Siellä minä pärjään. Nykyään en turvaudu yksinäisyyteen yhtä usein ja toivon löytäväni helpommin turvan myös toisista ihmisistä. Toivon, etten enää katoaisi minulle tärkeistä ihmissuhteista ja että löydä vielä uusia yhtä merkityksellisiä.

Koska kukaan ei pärjää yksin.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *