Tämän julkaisun kirjoittaminen on minulle hirveän tärkeää. Olen kirjoittanut tätä jo monta päivää. Avun hakeminen oli niin mullistava kokemus, että sen kirjoittaminen lyhyesti ja ytimekkäästi on vaikeaa.

Jo nuoruudessa masentunut

Olen jo nuoruudestani asti kärsinyt masennuksen oireista. Muistan kuinka suutuin siitä, että masennus-sanaa käytettiin niin kepeästi aina, kun vähän suretti. Kai tiesin, että totuus masennuksesta on aivan toisenlainen ja että se eli minussa. En kuitenkaan ikinä ajatellut, että olisin tarvinnut apua. Silti istuin juna-asemalla miettimässä miksi en hyppää.

Pärjäsin koulussa ihan hyvin. Minulla oli ystäviä ja poikaystäviä. Käytin alkoholia viikonloppuisin reilusti. Olin väsynyt ja päiväunet taisin nukkua joka päivä. Olen myös aina ollut herkkä itkemään mutta itkin tietenkin aina salaa. Ulospäin oli pakko olla iloinen ja jaksava.

Nuori aikuinen ja jatkuva suru

Olin 20-vuotias, kun aloitimme seurustelun nykyisen aviomieheni kanssa. Alkuhuuman jälkeen taisimme molemmat reagoida siihen, että jokin oli pielessä. Silloin kävin ekaa kertaa ikinä keskustelua jonkun kanssa siitä, että tarvitsen apua. Lopetin opiskelut ja vaihdoin useasti työpaikkaa. Kun olin kotona en tehnyt muuta, kun makasin sohvalla. Varmasti itkin myös. Aina löytyi kuitenkin hyvä syy siihen miksi asiat jäivät kesken. Opiskelun aihe ei kiinnostanut tai töissä jokin oli pielessä. Luulen kuitenkin ettei mikään olisi tyydyttänyt minua.

Pian tulin raskaaksi ja meille syntyi tyttö. Reilu kaksi vuotta tämän jälkeen syntyi myös toinen lapsemme. Aina välillä tuli niitä todella synkkiä hetkiä mutta aina jossain vaiheessa ne hellitti. Kunnes ne taas tulivat uudestaan. Puhuimme aina välillä taas siitä, että minun täytyy saada apua. Ymmärrän nyt, että tilanteen tajuaminen oli lähes mahdotonta, koska en tiennyt mistään muusta. Elämäni vain oli sellaista.

Hämäävää oli ehkä sekin, että olin lähes täysin toimintakykyinen. Perustimme perheen. Ostimme kodin. Opiskelin ammattikorkeakoulussa itselleni ammatin. Olin työelämässä. Minulla oli ystäviä. Kuitenkin kamppailin jättimäisen surun kanssa. Välillä vetäydyin ystävistäni. Välillä halusin vaan nukkua. Koin, että minun oli vain pakko tehdä asioita. En nauttinut. En tiennyt mitä haluan. En tiennyt kuka olen. Taisin vaan toteuttaa muiden vaatimuksia, koska oli pakko.

Kun seinä tuli vastaan

Lopuksi olin siinä tilanteessa, että melkein kaikki tavoitteet oli tavoitettu. Minun tavoitteet tai ne mitä uskoin, että minulta odotettiin, en tiedä. Minulla oli perhe, menimme naimisissa, omistimme asunnon, opiskelin ammatin ja tein ”loppuelämäni työtä”. Hankimme myös koiran. En enää keksinyt mitään uutta, mitään mitä suunnitella tai odottaa. Elämäni oli tavallaan ”valmis”.

Silloin olin siinä pisteessä, että itkin aina junamatkalla töihin. Masennuskaudet palasivat aina uudelleen ja aloin pelkäämään niitä. Halusin aina vain nukkumaan enkä halunnut herätä uuteen aamuun. Masennuskaudet tuntuivat myös koko ajan pahemmilta. Varmasti siksi, että elämässäni oli paljon velvollisuuksia, mitkä piti kuitenkin tehdä vaikka tuntuivat yleensä mahdottomilta. 

Muistan sen hetken, kun kävelin ylös portaita työpaikallani ja totean vihdoin, että ei voi olla tarkoitus, että elämä on tällaista. Tämän jälkeen aloin aktiivisesti miettimään avun hakemista. Mutta mistä ja miten? Luultavasti googlasin ja tutkin ikuisuuden ennen kuin uskalsin oikeasti tehdä mitään. Olin myös aika pihalla siitä, mikä minua vaivasi ja miksi. En todellakaan ollut vakuuttunut siitä, että olen edes masentunut.

Avun hakeminen

Olin silloin töissä kunnallisella puolella ja työterveyslääkärille ei saanut aikaa kauhean nopeasti. Muistelen, että kun soitin ja varasin ajan, tämä oli kauhea pettymys. Tässä vaiheessa uskon, että moni on jo kaikkensa antanut ja haluaisi jo tavallaan antautua. Laskea kaikki suojaukset ja vain tippua pimeyteen. Kuitenkin niin, että on jollekin heittänyt pelastavan köyden toisen pään. Onneksi työterveys pystyi tarjoamaan kolme ilmaista käyntiä yksityiselle puolelle psykiatriselle sairaanhoitajalle.

En varmaan ikinä ollut jännittänyt niin paljon, kuin silloin, kun pääsin psykiatriselle sairaanhoitajalle puhumaan. Avun hakemiseen liittyy paljon pelkoja. Pelkäsin masennuslääkkeitä ja sitä, että kaikki vain romahtaa, kun kerron totuuden. Olin tässä vaiheessa jo osittain ymmärtänyt, mistä ongelmani johtuvat ja tuntui myös pahalta mennä ”haukkumaan” läheisiäni. Olin aivan varma etten saa itkultani sanaa suustani, joten ratkaisin tämän kirjoittamalla kirjeen tälle psykiatriselle sairaanhoitajalle. Häpesin sitä, mutten keksinyt muuta keinoa. Minulla on tämä kirje vieläkin tallessa. Hän luki kirjeen ja minä itkin. Yksityskohtia käynnistä en muista enää tarkasti. Testien mukaan olin keksivaikeasti masentunut ja ahdistunut. Minulle selitettiin, miten työterveyslääkäri tekee lähetteen psykiatrille ja tätä kautta saan varmasti Kelan tukemaa psykoterapiaa, missä käydään esimerkiksi kerran viikossa vuoden ajan. Minulle selitettiin myös miksi luultavasti tarvitsen masennuslääkettä. Se auttaa helpottamaan oloa ja tukee näin paranemista psykoterapian ohella. Jos en syö lääkettä en ehkä ole siinä kunnossa, että pystyisin paranemaan.

Oloni tämän jälkeen olin varmasti väsynyt mutta suurimmilta osin helpottunut! Kuinka usein olin miettinyt, että varmasti vain kuvittelin kaiken. Että olin ihan kunnossa mutta jollain sairaalla tavalla sain itselleni vain aiheutettua sen olon. Olin omasta mielestäni vääränlainen mutta nyt sain tietää, että tälle kaikelle on jokin syy, ja mitä parasta: en ollut itse syyllinen siihen.

 

 

 

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *